PLOGGI

Kävin tässä kuukauden alussa kaupassa ruokaostoksilla. Vaimo oli kirjoittanut ostoslistan. Mutta minulla on tapana ostaa sellaistakin, mitä ei listaan ole kirjoitettu. Tahdon näin yllättää vaimon. Nyt löysin lihatiskistä mielenkiintoista ja hyvännäköistä lihaa. Löysin lampaan luutonta paistia. Paisti painoi 1600 grammaa, siis 1,6 kiloa. Aika sopiva paisti, ajattelin, ja panin ostoskärryyn.

 

Kotona vaimo ilahtui tietysti yllättävästä lampaan paistista. Mutta, koska meillä oli sillä kertaa muuta ruokaa syötävänä, paisti pantiin toistaiseksi pakasteeseen. Nyt eilen päivällä vaimo otti paistin pakasteesta sulamaan tarkoituksenaan paistaa se  yön aikana uunissa. Paisti pantiin iltamyöhällä uuniin kannellisessa saviruukussa, ja uuni miedolle lämmölle, taisi olla 125 celsiusta. Siellä se muhi yön yli.

 

Heräsin aamulla varhain koiran hätyyttäessä minua. Koira oli herännyt lampaan paistin tuoksuun. Se tahtoi päästä keittiöön, jotta pääsisi osingoille, ja saisi oman osuutensa paistista. Vaimo pyysi minua sammuttamaan uunin, mutta paisti saisi olla uunissa. Minä tein työtä käskettyä ja sammutin uunin koskematta paistiin. Touhusin siinä aamuaskareita ja join aamukahvit. Sitten tuli nälkä. Ajattelin aamupuuron sijasta syödä uunituoretta lampaan paistia.

 

Otin käsipyyhkeen ja avasin uunin luukun. Käsipyyhe eristeenä nostin paistin astioineen uunista. Kun sain paistin uunista, astiasta loiskahti nestettä varpailleni ja lattialle sekä keittiön kaapin ovelle. Minulla oli sukat jalassa ja uuni ja paisti oli ehtinyt jäähtyä jonkun verran, niin en polttanut itseäni. Mutta minä hämmästyin, koska ruukku oli miltei täynnä vettä. Mistä se vesi on sinne joutunut? Onko vaimo pannut paistin vesihauteeseen?   

 

Sen kummempia miettimättä nostin paistin lautaselle. Kokosin paistin reunoilta pieniä irtopalasia ja söin makeisiin suihin. Koira vieressä jaloissani pääsi osingoille ja sai oman osuutensa. 

 

Vaimo tuli keittiöön. Minä kysyin häneltä, että onko hän pannut vettä paistin astiaan. Vaimo sanoi, ettei hän ole pannut siihen vettä. Sitten hän tutki paistia ja käänteli sitä ihmetellen, että miksi se on niin pieni. Mihin paistista on puolet kadonnut, vaimo kysyi. Oletko syönyt siitä paljonkin? Minä totesin, että olen ottanut vain pieniä mitättömiä keveitä reunapalasia, ja että puolet paistista taitaa olla tuossa saviastian liemessä.

 

Vaimo pani paistin keittiövaaàn päälle. Hän totesi, että paisti painaa 800 grammaa, ja että se painoi eilen illalla 1600 grammaa kun hän pani sen uuniin. Minä olin maistanut koiran kanssa vain pieniä keveitä irtopalasia, jotka eivät olleet itse paistia. Paistista oli siis melkein puolet haihtunut ilmaan tai jäänyt nesteenä saviruukkuun, jossa se paistettiin. 

 

Herää kysymys, että onko normaalia, ja tuleeko kuluttajan hyväksyä se, että lihasta katoaa sitä paistettaessa jäljettömiin melkein puolet sen painosta?  Ymmärrykseni mukaan liha ei voi muuttua nesteeksi, rasva kylläkin. Mutta lampaan lihassa ei pitäisi olla 50 %:a rasvaa? Ja neste saviruukussa näyttää olevan vettä, ei nestemäistä rasvaa. Mutta kuinka paljon vettä liha sisältää?

 

Olen jostakin lukenut, että ihmisen keho koostuu suureksi osaksi vedestä. 70 kiloa painavassa miehessä voi olla vettä jopa 40 kiloa. Ja se on enemmän kuin puolet, enemmän kun 50%:a. Melko hämmästyttävä tieto sille, joka ei tiedä. 

http://www.terve.fi/liikunta-ja-kuntoilu/kehon-nesteiden-maara

 

Jos ihmisessä on puolet vettä, voimme olettaa, että eläimissä on suurin piirtein saman verran. Ja tämä vesi on suureksi osaksi eläimen lihassa. Nyt kun lihaa paistetaan, vettä kiehuu lihasta pois ja liha kuivuu pieneksi. Niin ei tässä lihan katoamistapauksessa ole mitään petosta, vaikka sellaisia ajatuksia tietysti tulee mieleen kun vertaa paistiin, joka pantiin uuniin, ja siihen paistiin, joka uunista otetaan ulos. On ymmärrettävää, että lihasta haihtuu paistettaessa melkein puolet pois vaikka sitä on vaikea hyväksyä, koska lihasta on maksettu kallis hinta. Mutta paistetussakin lihassa on tietysti vähän vettä. Ei se ole aivan kuiva karrakka.

 

Voidaan heittää kysymys, että juottaako lihan tuottaja eläimille vettä päiviä ennen teurastusta, jotta lihan vesipitoisuus nousisi ja liha painaisi enemmän ja siitä saisi paremman hinnan? En ihmettelisi vaikka tällaista esiintyisi. Mutta se ei liene rehellistä.    

 

Joka tapauksessa minä ainakin pakastan ja säästän kalliilla hinnalla ostetun lihaliemen mahdolliseen leipomiseen, tai tulevaa mahdollista paastoa varten. Onhan lihaliemessä ravintoaineksia jotka ovat tarpeen paaston aikana.

 

Tämä ärsyttävä mysteerio sai tyydyttävän ja hyväksyttävän ratkaisun.     https://fi.wikipedia.org/wiki/Liha#Koostumus

 

Muistui tässä mieleen eräs tapaus. Kysymyksessä on kielimurteet ja kuinka yksi sana voi tarkoittaa eri asiaa eri puolilla maata. Silloin voi olla, että tulee väärinymmärryksiä ja joskus pahojakin väärinkäsityksiä. Kerron erään tapauksen, joka tapahtui kauan sitten jossakin pohjois- Ruotsissa. Ruotsin puolella Tornionlaaksossa puhutaan hyvin lähellä Suomen kieltä olevaa "meän kieltä". Suomalainen ymmärtää sitä hyvin vaikkakaan ei tietysti kaikkea, koska monilla sanoilla on eri merkitys kuin Suomessa. Mutta pohjois- Ruotsissa sisämaassakin pärjää Suomen kielellä melko hyvin.

 

Mutta ensin todistus pohjois- ruotsalaisten Suomen kielen taidosta.

 

Olin kerran isäni kanssa automatkalla pohjois- Ruotsissa. Olimme melko kaukana Suomen rajasta. Etsimme erästä osoitetta. Isä aikoi mennä johonkin omakotitaloon kysymään tietä. Hän käski minun pysäyttää auto erään talon eteen. Minä pidin itsestään selvänä, että minä käyn sisällä talossa kysymässä, tai olen mukana tulkkina, koska isäni ei osaa ruotsia. Tarjosin, että minä menen kysymään koska osaan ruotsia. Siihen isä totesi: "Ei sinun tarvitse mennä. Minä menen yksin." Niin hän nousi autosta ja käveli sisään taloon. Minä jäin autoon ihmettelemään, että kuinka isä selviää kielessä. Jonkun ajan kuluttua isä tuli autoon. Hän kertoi innostuneena tarkasti mihin meidän pitää ajaa jotta löytäisimme etsimämme osoitteen. Minä kysyin isältä ihmetellen: "Miten selvisit kielestä koska et osaa ruotsia?" Siihen isä: "No, ei siinä mitään ongelmaa ollut. Täällä kaikki puhuvat suomea, lukuun ottamatta ehkä joitakin alle kolmekymppisiä nuoria."

 

No, sitten tähän varsinaiseen tapaukseen,... 

 

Olemme siis pohjois- Ruotsissa.

 

Eräällä maanviljelijällä oli hieho, nuori lehmä, karannut ja kadonnut metsään.  Tällä alueella hiehoa kutsuttiin nuorukaiseksi. Nuorukainen on siis nuori lehmä pohjois- Ruotsissa.

 

No, nyt kun nuorukainen oli kadoksissa, se oli koko kylän asia, ja sitä lähdettiin etsimään koko kylän voimilla. Sattui niin, että tuolloin kylällä oli turisteja etelä Suomesta. Vieraat huomasivat kyläläisten olevan kovassa touhussa ja olevan huolissaan jostakin ja valmistelevan jonnekin lähtöä. He kysyivät kylän ihmisiltä, että mistä on kysymys. Vieraille ilmoitettiin, että maanviljelijän nuorukaisista on yksi kadonnut metsään, ja sitä lähdetään nyt etsimään. Vastuun tuntoiset hyväntahtoiset turistit tahtoivat tietenkin osallistua nuorukaisen etsintöihin kyläläisten kanssa. Olihan se vakava asia kun nuorukainen oli kadoksissa. 

 

Kun sitten nuorukaista etsittiin, vieraat huomasivat, että joillakin kylän miehillä oli hirvikivääri mukana. He kysyivät miehiltä, että miksi teillä on ase mukana. Suomalaisille selitettiin, että jos nuorukainen on sattunut vaikka putoamaan johonkin ojaan, kuoppaan tai suohon, niin sen tähden on aseet. Mutta mihin asetta tarvitaan, kysyivät suomalaiset vieraat. Kyläläiset selittivät, että tietenkin sen tähden, että mikäli nuorukainen on loukannut itsensä, se voidaan lopettaa paikan päällä. Vieraat järkyttyivät tästä ja ihmettelivät, että eikö nuorukaiselle anneta ensiapua ja toimiteta hoitoon jos hän on loukannut itsensä. Kyläläiset sanoivat, että mikäli nuorukainen makaa loukkaantuneena jossakin ojassa, sitä on vaikea saada kotiin. Silloin on parempi lopettaa sen kärsimykset siihen paikkaan.

 

Tämä tapaus on kuulemma tosi. En valitettavasti muista enää kaikkia tarinaan liittyviä yksityiskohtia. Mutta lukija voi kuvitella, mitä kaikkea tällainen väärinkäsitys sai aikaan. Kyläläiset etsivät nuorta lehmää. Suomalaiset vieraat etsivät nuorta miestä tai nuorta poikaa.

 

Olen tavannut Vladimir Putinin ja keskustellut hänen kanssaan ainakin kahdessa eri tilanteessa. Kerron viimeisimmän tapaamisemme.

 

Lapsuuteni kotitalo Suomessa oli tyhjillä. Tulin talolle ja astuin sisään tyhjään taloon. Tultuani sisään, löysin Vladimir Putinin seisomassa keskellä hallia. Tunsin hänet heti. Hän oli yksin. Ymmärsin, että hän oli tullut sisälle taloon vain vähän minua aikaisemmin. Hän ei ollut ehtinyt tutustua taloon.  Hän oli vähän hämillään siitä, että minä yllätin hänet sisällä kotitalossani. Huomasin, että hän oli erittäin kiinnostunut talosta ja sen jokaisesta huoneesta ja jokaisesta sopesta. Hän olisi tahtonut tutkia taloa, mutta minun läsnäolossani hän koki, ettei se ole mahdollista. Hän ei tahtonut paljastaa minulle suurta mielenkiintoaan taloa kohtaan.

 

Hallista menee ovi pannuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen ja saunaan. Ovi sinne oli auki. Putin oli hyvin kiinnostunut siitä, mihin ovi johtaa ja mitä siellä on. Hän vilkuili avointa ovea. Ymmärsin hänen tahtovan mennä katsomaan mitä hän sieltä löytäisi. Putin lähti kävelemään kohti ovea. Ajattelin, ettei Putinilla ole mitään asiaa meidän pannuhuoneeseen ja saunaan. Minä menin hänen edelle ja vetäisin oven kiinni hänen nokkansa edestä. Sanoin kohteliaasti mutta päättäväisesti: "Minun täytyy sulkea tämä ovi." Putin totesi: ”Okei, ymmärrän."

 

Sitten seisoimme talon portailla ja keskustelimme niitä ja näitä, ihan tavallisia asioita. Oli kesä ja kaunis lämmin iltapäivä ja keskustelu siinä portailla oli miellyttävä. Jostakin syystä tulin maininneeksi erään kapitaali tuotteen. Siihen Putin totesi: "Meillä ei ole varaa sellaiseen." Ymmärsin hänen tarkoittavan itseään ja minua. Minä ihmettelin sitä, koska tiesin hänet hyvin rikkaaksi mieheksi. Kyseessä oli tuote, johon jokaisella normaalituloisella suomalaisella on varaa. Sanoin hänelle ihmetellen: "Mutta onhan sinulla toki varaa sellaiseen!" Siihen Putin: "Ei minulla ole varaa sellaiseen." En ryhtynyt väittelemään miestä vastaan, ja keskustelu tästä tuotteesta ja varallisuudesta jäi siihen.

 

Sitten tuli ilta. Putin makasi olohuoneen sohvalla tarkoituksenaan nukkua siinä yön yli. Koska me olimme olleet yhdessä koko iltapäivän ja illan, ja keskustelu hänen kanssaan oli miellyttävä ja kiinnostava ja tuntui olevan kesken, en vielä voinut jättää häntä yksin. Istuin nojatuoliin häntä vastapäätä jatkamaan keskusteluamme.

 

Putin alkoi kertoa eräästä suuresta Suomessa toimivasta venäläisestä yrityksestä. Hän oli hyvin kiinnostunut ja innostunut, jopa ylpeä, tästä yrityksestä ja sen toiminnasta. Hän kysyi minulta tunnenko yritystä ja sen toimialaa. Minua hävetti, koska olin ainoastaan kuullut yrityksen nimen jossakin yhteydessä, mutta en tiennyt siitä paljoakaan. Tunnustin Putinille, että minä tiedän yrityksen, mutta en tiedä sen toiminnasta juuri mitään. Vladimir Putin alkoi suurella innolla kertoa yrityksestä. Minua tämä yritys ja sen toiminta ei kovin paljon kiinnostanut, mutta kuuntelin hänen selitystään.

 

Sitten Putin sanoi tukevansa venäläisten yritysten toimintaa Suomessa ja tahtovansa laajentaa tämän yrityksen toimialaa Suomessa. Hän kertoi kannustavansa myös muita venäläisiä yrityksiä sijoittamaan Suomeen ja aloittamaan toimintaa Suomessa. Putin kertoi vielä, että hänellä on suuri vastuu Venäjän presidenttinä, ja että hän tahtoo hoitaa virkaansa hyvin ja kunnialla.

 

Minä istuin lapsuuteni kotitalossa Venäjän presidenttiä vastapäätä kuunnellen häntä. Samalla ihmettelin, että miten tämä on mahdollista. En kuitenkaan sen kummemmin kiinnittänyt huomiota keskustelutoverini asemaan maailmalla ja Venäjän presidenttinä. Totesin vain, että hän on Venäjän presidentti, mutta silti  ihan tavallinen mies, melkein kuin kuka tahansa suomalainen mies. 

 

Siinä kun kuuntelin ja katsoin häntä, minulle tuli mieleen, että Putin on minua vain vähän vanhempi mies. Sanoin hänelle vähätellen ikäeroamme: "Sinä olet minua vain joitakin vuosia vanhempi. Putin vastasi: "Olen syntynyt -43, -  marraskuussa". Ihmettelin hänen kommenttiaan, koska muistin lukeneeni hänestä Wikipediasta, että hän on syntynyt vuonna 1953. Miksi hän sitten sanoo syntyneensä marraskuussa -43, ja niin väittä itseään kymmenen vuotta vanhemmaksi kuin mitä hän oikeasti on? Sanoin hänelle lukeneeni hänestä, että hän on syntynyt -53, ja että olen katsonut myös videoita hänestä. Hän totesi: "Niin, olen syntynyt -52, - tammikuussa."

 

Jonkun aikaa keskusteltuamme hänen maatessa sohvassa ja minun istuessa häntä vastapäätä nojatuolissa, Putin sanoi: "Nyt meidän pitää alkaa jo nukkua." Ymmärsin, että hänellä on pitkä ja raskas työpäivä edessä, ja hänen täytyy saada levätä. Nousin ylös tarkoituksenani jättää hänet yksin. Silloin huoneeseen tuli eräs perheeni jäsen. Hän tuli saunasta iso pyyhe käärittynä ruumiinsa ympärille. Minä ajattelin, että ei Putin päässytkään vielä nukkumaan. Perheeni jäsen pitäisi häntä hereillä vielä ainakin yhden tunnin. Ja niin siinä kävi, että hän jatkoi Putinin kanssa keskustelua. Putin kuunteli häntä kärsivällisesti ja kohteliaasti.

 

Sitten minä heräsin ja huomasin, etten ollutkaan Suomessa kotitalossani. Olin omassa kodissani ja omassa sängyssäni. Putinkaan ei ollut kotitaloni sohvalla nukkumassa. Tai, -mistä minä sen tiedän!? Enhän ollut Suomessa sitä toteamassa. Ehkä hän kuitenkin oli siellä. 

 

No, minkälainen Vladimir Putin oli? Hän oli ystävällinen, jopa kiltti, huomaavainen ja erittäin asiallinen, ei laskenut legendaa vaan puhui asiallisesti asiaa. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan rehellinen koska jäi kiinni kahdesta valheesta. Hänen mukaansa hänellä ei ollut varaa tavalliseen kapitaalituotteeseen. Hän valehteli myös syntymävuotensa. Ja se -tammikuu???  Putin on syntynyt Wikipedian mukaan 7. lokakuuta 1952. Tässä unessa muistin syntymävuoden väärin. Siksi sanoin Putinille, että hän on syntynyt -53. 

 

LOPPUTUNNUSTUS

Koska tämä tapaaminen oli unta, minun olisi tietenkin pitänyt kirjoittaa alussa väittämäni tapaamiset lainausmerkkien sisäpuolelle. Mutta jos olisin niin tehnyt, lukija olisi heti havainnut, että kyseessä on uni. Nyt ehkä joku luki tämän kertomukseni miettien, että mitä se jaikali nyt hopottaa. He heee! Suonette minulle anteeksi tämä vääryys.

 

Todettakoon tähän loppuun: Minä en yleensä näe unia julkkiksista, en varsinkaan maailman johtohenkilöistä keskustelemassa itseni kanssa. Mutta Putinista olen nähnyt unta muutaman kerran. Tässä "tapaamisessamme ja keskustelussamme" meillä ei ollut tulkkia. En tiedä mitä kieltä puhuimme, mutta me ymmärsimme toisiamme. 

Muistan nuoruudestani yhden tapauksen, joka on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaasti. Isäni oli sotaveteraani, joka osaltaan taisteli meille vapaan itsenäisen Suomen. Hän oli sodan melskeissä karaistunut mies. Hän ei itkeä pillittänyt pikku asioista, eikä suuremmissakaan asioissa. Häntä ei nähnyt itkemässä, eikä liioin tunteilemassakaan. En koskaan lapsena nähnyt isän itkevän. Mutta sitten tuli tapaus, jolloin kyyneleet virtasivat valtoimenaan karaistuneen sotaveteraanin poskipäitä pitkin.

 

Olin suorittanut asevelvollisuuteni ja kotiutunut. Veljeni oli kotiutunut puoli vuotta minua aikaisemmin ja muuttanut Ruotsiin. Hän kirjoitteli minulle armeijaan ja houkutteli minuakin Ruotsiin. Hän järjestäisi helpolla minulle työpaikan, ja asuntokin järjestyisi siinä samassa. Minun ei tarvitsisi muuta kuin tehdä päätös ja muuttaa Ruotsiin hänen luokseen. 

 

Kotiuduttuani armeijasta, asuin vanhempieni luona lapsuuteni kodissa. Mietin, mitä nyt tekisin. Jatkaisinko opintojani, vai matkustaisinko Ruotsiin ja kokeilisin jos saisin sieltä töitä? Ruotsiin kauas kotoa muuttaminen tuntui eksoottiselta ja jännittävältä vaihtoehdolta. Ja koska koulu ei enää kiinnostanut, eikä Suomessa ollut töitä, minä päätin lähteä Ruotsiin. Vanhempani yrittivät puhua minua ympäri. He sanoivat: "Sinun ei tarvitse lähteä kotoa mihinkään. Sinä saat asua täällä kotona meidän kanssa. Täällä sinulla on asunto, ruoka ja vaatteet ja kaikki mitä tarvitset." Sanoin heille: "Olen nyt aikuinen mies. En voi alkaa elämään teidän päällä. Joskus minun on kuitenkin itsenäistyttävä ja rakennettava oma elämä. Minun on nyt ryhdyttävä suunnittelemaan omaa elämää ja elätettävä itse itseni. Olen päättänyt ainakin käydä veljeni luona Ruotsissa."

 

Koska minä pysyin päätöksessäni, isä ja äiti antoivat myöten ja lähtivät autolla viemään minua Ruotsiin. Samalla he saisivat tavata veljeäni, omaa poikaansa. Tämä tapahtui v. 1980 syksyllä jolloin minä ja kaksosveljeni olimme 21 -vuotiaita nuoria miehiä.

 

Menin veljeni asuinpaikkakunnalla työnantajan haastatteluun yritykseen, missä myös veljeni oli töissä. Taisi olla torstaipäivä. Lyhyen haastattelun päätteeksi työhön ottaja sanoi: "No, asia on sitten selvä. Sinä saat aloittaa työt jo maanantaina." Minä hämmästyin ja ajattelin, että näinkö nopeasti ja helposti tämä kävi. Tännekö sitä nyt sitten joutuu jäämään jo tällä reissulla? Olin luullut, että työn saanti on vaikeaa, ja ettei minua huolita töihin tuosta noin vain.  Olin luullut, että työn saanti ottaisi aikaa, jos ylipäätään saisin töitä, ja että minä saisin odottaa lopullista päätöstä. Nyt kuitenkin minä sain aloittaa työt jo seuraavan viikon alusta. Työnantajalla oli asuntokin tarjottavana ensimmäisestä työpäivästä alkaen.

 

Kun tulin veljeni asunnolle, kerroin iloisesti vanhemmilleni hyvän uutisen, että olin saanut töitä ja asunnonkin, ja että olen nyt lopullisesti päättänyt jäädä tänne. Isä ja äiti eivät näyttäneet ilahtuvan asiasta. En saanut heiltä iloisia onnitteluja työpaikan saannin johdosta. 

 

Kun sitten isä ja äiti lähtivät kotimatkalle ja me hyvästelimme toisemme, isä itki. Kyyneleet virtasivat hänen poskipäillään. Se oli ensimmäinen kerta jolloin näin isäni itkevän.  En ymmärtänyt sitä, että mitä tässä on niin surullista, että sitä pitää itkeä. En voinut käsittää. Eihän minulla ja veljelläni ollut mitään hätää. Meillehän oli käynyt hyvin kun olimme molemmat saaneet töitä. Kyllähän me selviämme. En kyennyt asettumaan isäni asemaan.

 

Isä joutui nyt jättämään molemmat 21 -vuotiaat kaksospoikansa kauas vieraalle maalle. Hänellä oli tietenkin suuri huoli siitä, miten me selviäisimme. Ja se, että pojat olisivat nyt tästä lähtien kaukana maailmalla ja poissa kotoa. Isällä ei olisi mahdollisuutta nähdä meitä ja pitää yhteyttä. Mutta eihän tätä vanhempien tuskaa kaksikymppinen nuori mies ymmärrä. 

 

Siihen aikaan, vuonna 1980, ei ollut älypuhelimia eikä tietokoneita. lankapuhelimia oli, mutta niiden yhteydet Ruotsiin ja Ruotsista Suomeen olivat olemattomat. Ei voinut pitää yhteyttä puhelimitse. Yhteyden pito onnistui ainoastaan kirjoittamalla kirjeitä.

 

 

ISÄN VELI JA MINUN SETÄ

 

Toinen tilanne, jolloin näin isäni itkevän, tapahtui hänen ollessa 78 - 80 -vuotias. Olin käymässä vanhempieni luona lapsuuden kodissani. Eräänä iltapäivänä löysin isän makaamassa selällään parisängyssään. Hän näytti hyvin surulliselta, ikään kuin hänellä olisi joku suuri murhe. Ajattelin, että ehkä hän tarvitsee puhua murheistaan jollekin, ja ehkä hän voi puhua minulle, ja ehkä minä voin auttaa häntä. Panin selälleni maata parisänkyyn sen toiselle puolen isän viereen. Kysyin isältä: "Mitä mietit?"

 

Isä alkoi kertoa elämänsä suuresta murheesta, joka oli seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan.

 

Hänellä oli ollut vain yksi veli. Tämä ainoa veli kaatui sodassa rintamalla. Isäni kaipasi tavattomasti veljeään. Hän suri sitä, että hän oli joutunut elämään koko aikuisen ikänsä ilman rakastamaansa isoveljeä. Hän myös mietti veljensä ikuisuuskohtaloa. Hän tiesi uskon asiat koska oli itse uskossa. Isällä oli veljensä sotilaskuva makuuhuoneensa seinällä. Hän osoitti kädellään kuvaa. Isä oli hyvin huolestunut veljestään oliko hän pelastettuna Jumalan luona. Isä kysyi minulta: "Mitä sinä arvelet ja uskot, onko hän pelastuneena pelastettujen joukossa?" Minä vastasin, että minulla on tuohon hyvin vaikea sanoa yhtään mitään koska en ole koskaan tavannut miestä. Olen syntynyt paljon hänen kuolemansa jälkeen. En siksi voi tietää hänen uskostaan enkä mahdollisesta jumalasuhteestaan mitään.

 

Isä kertoi kuinka hänen lapsuudenkodissaan uskottiin Jumalaan ja Jeesukseen, ja kuinka hänen veljensä ei koskaan ollut kieltänyt Jeesusta Kristusta ja uskoa Häneen. Isä kertoi hyvin elävästi ja suurella rakkaudella veljestään ja hänen sodassa toisten puolesta uhrautuvaisuudestaan joka johti hänen kaatumiseensa. Hän oli kaatunut auttaessaan haavoittunutta tuskissaan apua huutavaa suomalaista sotilasta. Ja isä itki.

 

Isäni onnistui kertomaan veljestään niin elävästi ja rakkaudella, että hän tuli nyt minullekin läheiseksi ja rakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Tunsin kaipausta ja suurta surua hänen kuolemansa johdosta. Myös isäni suru ja kaipaus, sekä suuri rakkaus veljeään kohtaan, vaikutti minuun, niin että myös minä surin setääni.    

 

Minä pelkään, että en kyennyt lohduttamaan isää hänen surussaan vaikka yritinkin kertoa hänelle Jumalan armosta ja rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa. Mutta, isäni oli tuonut kaatuneen veljensä minunkin tunnemaailmaan siinä määrin, että minä myös itkin. Siinä me itkimme yhdessä isäni sodassa kaatunutta ainoaa veljeä, ja minun ainoaa setää, samalla ihmetellen meidän surua ja kaipausta.  

Olen lukenut netistä, ja nähnyt videoita, maalaismaisemien halki huikeilla nopeuksilla kiitävistä nopeista junista. Nämä nopeat junat vaikuttavat olevan hyvin vaarallisia rataa ylittäville ihmisille ja eläimille sekä ajoneuvoille. Jos juna näillä nopeuksilla kolaroi jonkun kanssa, seuraukset ovat sen mukaisia. Tästä johtuen muistui mieleeni eräs pieni tapaus omasta elämästäni.  

 

Tämä tapahtui muutamia vuosia sitten. Olin tervehtimässä äitiäni lapsuuden kodissani maaseudulla. Kotitalomme lähellä meni silloin lapsuudessani, ja menee vielä tänäkin päivänä, rautatie. Muistan, että meitä lapsia varotettiin rautatiestä ja kiellettiin kävelemästä rautatiellä. Mutta emmehän me aina olleet kovin kuuliaisia. Vaikka junaa pelättiinkin, rautatiellä tuli joskus käveltyä ihan tarpeettomasti.

 

Junat kulkivat silloin, n. 40 -50 vuotta sitten, kohtalaisen hitaasti ja äänekkäästi, niin ne eivät kovin yhtäkkisesti ilmestyneet näköpiiriin. Mutta nyt viime vuosikymmeninä rataa on korjattu ja ehostettu hyvään kuntoon. Myös junat ovat parempia ja liikkuvat nopeammin ja hiljaisemmin, jopa niin äänettömästi ja nopeasti ettei sitä osaa arvatakaan. Sitä luulee kuulevansa junan tulon jo kaukaa.  Mutta koska kuulokaan ei aina ole täydellinen, junaa ei välttämättä kuule. 

 

No, sitten tähän tapaukseen ...

 

Olin käymässä ikääntyvän äitini luona. Hän asuu vielä lapsuuteni kotitalossa.  Kotikyläni maisemat ovat jonkin verran muuttuneet näinä vuosikymmeninä minun asuessani Ruotsissa. Enää on vaikea löytää metsäpolkuja ja pieniä teitä, joita poikasena ajettiin mopoilla. Ne ovat kasvaneet umpeen käytön puutteessa. Nyt päätin käydä katsomassa näitä vanhoja mopomaisemia ja mopoteitä ja muistella lapsuuteni seikkailuja. Se taas vaati rautatien ylityksen. 

 

Nousin radalle ja lähdin kävelemään rataa pitkin. Ajattelin, että voi olla vaarallista kävellä radalla koska tällä rataosuudella junaliikenne on melko vilkasta. Koin, ettei minun pitäisi oleskella radalla, ja että radalla liikkuminen on jopa laitonta. Mutta radalla kävely oli miellyttävää koska rata oli suhteellisen korkealla ja sitä oli hyvä kävellä ja nähdä maisemia. Ajattelin, että jos juna tulee, näen ja kuulen sen hyvissä ajoin. Päätin kuitenkin olla tarkkana kuin porkkana ja pitää huolta siitä, ettei juna pääse minua yllättämään, ei edestä eikä takaa. Vilkuilin taakse, mutta junaa ei näkynyt eikä kuulunut. Niin herpaannuin jonkun verran. Mutta sitten oli äijälle käydä huonosti.  Minä kerron.  

 

En ehtinyt kävellä radalla kovinkaan pitkään kun kuulin takaa junan vihellyksen. Katsoin taakse ja näin "kaukana" junan tulevan kohti. Ajattelin astua rauhallisesti  radalta syrjään. Mutta heti kohta huomasin, että juna tulee kovaa, ja minulla on kiire pois radalta. Niin minä juoksin radalta pois. Samassa juna oli jo kohdalla ja vihelsi ohitseni. Huomasin, ettei minulla ollutkaan niin paljon aikaa poistua radalta kuin olin luullut. Junan nopeus yllätti minut täysin. Olin vähällä jäädä junan alle. Huomasin, että mikäli olisin viivytellyt vain vähän, tai jos olisin langennut, olisin jäänyt junan alle.

 

Minua kauhistutti junan nopeus ja tämä tapaus. Olin ymmärtämättömyyttäni saattanut itseni hengenvaaraan kävellessäni radalla. Samalla minua myös hävetti kun ajattelin veturin kuljettajaa, ja miten hän koki tilanteen, ja mitä olin hänelle tehnyt. Pelkäsin hänen jopa tuntevan minut ja saavani joskus kuulla tästä törppöilystäni. 

 

Muistan, että äitini oli viime vuosina varottanut minua nopeasti kulkevista junista ja oleskelemasta rautatiellä. Minä en kuitenkaan ollut ymmärtänyt uuden ehostetun radan ja uusien junien kehityksen seurauksia, että junat ovat nyt niin äänettömiä ja nopeita. En enää uskalla kävellä rautatiellä, en edes pientä matkaa. Junat voivat tulla todella yllättävän nopeasti. Ei siinä ehdi muuta kuin hypätä äkkiä radalta pois vaikka juna olisi vielä kaukana tulossa.    

 

Senaste kommentarer

07.08 | 10:48

Jag gillar också Heliga andens kraft

...
23.07 | 04:00

Pelastusta ei voi ansaita mitenkään. Se on Jumalan lahja meille Jeesuksessa Kristuksessa. Mutta Jeesuksen Herraksi tunnustaminen pelastaa, Raamattu todista niin

...
22.07 | 12:38

Room 10 tunnustus ei ole lakia jota suorittamalla tienataan pelastus. Pelastusta ei saada teoilla, Ef 2.

...
17.12 | 22:39

Siunausta, tuo oli hyvä ja selkeä alustus. Vaikka saankin olla jo uskossa, mutta vahvistua voi Aina yhteisestä uskosta Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme

...