PLOGGI

Ja isä itki.

Muistan nuoruudestani yhden tapauksen, joka on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaasti. Isäni oli sotaveteraani, joka osaltaan taisteli meille vapaan itsenäisen Suomen. Hän oli sodan melskeissä karaistunut mies. Hän ei itkeä pillittänyt pikku asioista, eikä suuremmissakaan asioissa. Häntä ei nähnyt itkemässä, eikä liioin tunteilemassakaan. En koskaan lapsena nähnyt isän itkevän. Mutta sitten tuli tapaus, jolloin kyyneleet virtasivat valtoimenaan karaistuneen sotaveteraanin poskipäitä pitkin.

 

Olin suorittanut asevelvollisuuteni ja kotiutunut. Veljeni oli kotiutunut puoli vuotta minua aikaisemmin ja muuttanut Ruotsiin. Hän kirjoitteli minulle armeijaan ja houkutteli minuakin Ruotsiin. Hän järjestäisi helpolla minulle työpaikan, ja asuntokin järjestyisi siinä samassa. Minun ei tarvitsisi muuta kuin tehdä päätös ja muuttaa Ruotsiin hänen luokseen. 

 

Kotiuduttuani armeijasta, asuin vanhempieni luona lapsuuteni kodissa. Mietin, mitä nyt tekisin. Jatkaisinko opintojani, vai matkustaisinko Ruotsiin ja kokeilisin jos saisin sieltä töitä? Ruotsiin kauas kotoa muuttaminen tuntui eksoottiselta ja jännittävältä vaihtoehdolta. Ja koska koulu ei enää kiinnostanut, eikä Suomessa ollut töitä, minä päätin lähteä Ruotsiin. Vanhempani yrittivät puhua minua ympäri. He sanoivat, ei sinun tarvitse lähteä kotoa mihinkään. Sinä saat asua täällä kotona meidän kanssa. Täällä sinulla on asunto, ruoka ja vaatteet. Minä sanoin heille, että minä olen nyt aikuinen mies. En voi alkaa elämään teidän päällä. Joskus minun on kuitenkin itsenäistyttävä ja rakennettava oma elämä. Minun on nyt ryhdyttävä suunnittelemaan omaa elämää ja elätettävä itse itseni. Sanoin, että aion lähteä, ainakin käymään, veljeni luona Ruotsissa.

 

Koska minä pysyin päätöksessäni, isä ja äiti antoivat myöten ja lähtivät autolla viemään minua Ruotsiin. Samalla he saisivat tavata veljeäni, omaa poikaansa. Tämä tapahtui v. 1980 syksyllä, jolloin minä ja kaksosveljeni olimme 21 -vuotiaita nuoria miehiä.

 

Menin veljeni asuinpaikkakunnalla työnantajan haastatteluun yritykseen, missä myös veljeni oli töissä. Taisi olla torstaipäivä. Lyhyen haastattelun päätteeksi työhön ottaja sanoi: "No, asia on sitten selvä. Sinä saat aloittaa työt jo maanantaina." Minä hämmästyin ja ajattelin, että näinkö nopeasti ja helposti tämä kävi. Tännekö sitä nyt sitten joutuu jäämään jo tällä reissulla? Olin luullut, että työn saanti on vaikeaa, ja ettei minua huolita töihin tuosta noin vain.  Olin luullut, että työn saanti ottaisi aikaa, jos ylipäätään saisin töitä, ja että minä saisin odottaa lopullista päätöstä. Nyt kuitenkin minä sain aloittaa työt jo seuraavan viikon alusta. Työnantajalla oli asuntokin tarjottavana ensimmäisestä työpäivästä alkaen.

 

Kun tulin veljeni asunnolle, kerroin iloisesti vanhemmilleni hyvän uutisen, että olin saanut töitä, ja asunnonkin, ja että olen nyt lopullisesti päättänyt jäädä tänne. Isä ja äiti eivät näyttäneet ilahtuvan asiasta. En saanut heiltä iloisia onnitteluja työpaikan saannin johdosta. 

 

Kun sitten isä ja äiti lähtivät kotimatkalle, ja me hyvästelimme toisemme, isä itki. Kyyneleet virtasivat hänen poskipäillään. Se oli ensimmäinen kerta jolloin näin isäni itkevän.  En ymmärtänyt sitä, että mitä tässä on niin surullista, että sitä pitää itkeä. En voinut käsittää. Eihän minulla ja veljelläni ollut mitään hätää. Meillehän oli käynyt hyvin kun olimme molemmat saaneet töitä. Kyllähän me selviämme. En kyennyt asettumaan isäni asemaan. Hän ymmärsi, että hän joutuu nyt jättämään molemmat 21 -vuotiaat kaksospoikansa kauas vieraalle maalle. Hänellä oli tietenkin suuri huoli siitä, miten me selviäisimme. Ja se, että pojat olisivat nyt tästä lähtien kaukana maailmalla ja poissa kotoa. Isällä ei olisi mahdollisuutta nähdä meitä ja pitää yhteyttä. Mutta eihän tätä vanhempien tuskaa kaksikymppinen nuori mies ymmärrä. 

 

Siihen aikaan, vuonna 1980, ei ollut älypuhelimia eikä tietokoneita. lankapuhelimia oli, mutta niiden yhteydet Ruotsiin ja Ruotsista Suomeen olivat olemattomat. Ei voinut pitää yhteyttä puhelimitse. Yhteyden pito onnistui ainoastaan kirjoittamalla kirjeitä.

 

 

ISÄN VELI JA MINUN SETÄ

 

Toinen tilanne, jolloin näin isäni itkevän, tapahtui hänen ollessa 78 - 80 -vuotias. Olin käymässä vanhempieni luona lapsuuden kodissani. Eräänä iltapäivänä löysin isän makaamassa selällään parisängyssään. Hän näytti hyvin surulliselta, ikään kuin hänellä olisi joku suuri murhe. Ajattelin että, ehkä hän tarvitsee puhua murheistaan jollekin, ja ehkä hän voi puhua minulle, ja ehkä minä voin auttaa häntä. Panin selälleni maata parisänkyyn sen toiselle puolen isän viereen. Kysyin isältä: "Mitä mietit?" Isä alkoi kertoa elämänsä suuresta murheesta, joka oli seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan.

 

Hänellä oli ollut vain yksi veli. Tämä ainoa veli kaatui rintamalla. Isäni kaipasi tavattomasti veljeään. Hän suri sitä, että hän oli joutunut elämään koko aikuisen ikänsä ilman rakastamaansa isoveljeä. Hän myös mietti veljensä ikuisuuskohtaloa. Hän tiesi uskon asiat, koska oli itse uskossa. Isällä oli veljensä sotilaskuva makuuhuoneensa seinällä. Hän osoitti kädellään kuvaa. Isä oli hyvin huolestunut veljestään, oliko hän pelastettuna Jumalan luona. Isä kysyi minulta: "Mitä sinä arvelet ja uskot, onko hän pelastuneena pelastettujen joukossa?" Minä vastasin, että minulla on tuohon hyvin vaikea sanoa yhtään mitään, koska en ole koskaan tavannut häntä. Olen syntynyt paljon hänen kuolemansa jälkeen. En siksi voi tietää hänen uskostaan enkä mahdollisesta jumalasuhteestaan mitään.

 

Isä kertoi, kuinka hänen lapsuudenkodissaan uskottiin Jumalaan ja Jeesukseen, ja kuinka hänen veljensä ei koskaan ollut kieltänyt Jeesusta Kristusta ja uskoa Häneen. Isä kertoi hyvin elävästi ja suurella rakkaudella veljestään ja hänen sodassa toisten puolesta uhrautuvaisuudestaan, joka johti hänen kaatumiseensa. Hän oli kaatunut auttaessaan haavoittunutta tuskissaan apua huutavaa suomalaista sotilasta. Ja isä itki.

 

Isäni onnistui kertomaan veljestään niin elävästi ja rakkaudella, että hän tuli nyt minullekin läheiseksi ja rakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Tunsin kaipausta ja suurta surua hänen kuolemansa johdosta. Myös isäni suru ja kaipaus, sekä suuri rakkaus veljeään kohtaan, vaikutti minuun, niin että myös minä surin setääni.    

 

Minä pelkään, että en kyennyt lohduttamaan isää hänen surussaan vaikka yritinkin kertoa hänelle Jumalan armosta ja rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa. Mutta, isäni oli tuonut kaatuneen veljensä minunkin tunnemaailmaan siinä määrin, että minä myös itkin. Siinä me itkimme yhdessä isäni sodassa kaatunutta ainoaa veljeä, ja minun ainoaa setää, samalla ihmetellen meidän surua ja kaipausta.  

Skriv en kommentar: (Klicka här)

123minsida.se
Bokstäver kvar: 160
OK Skickar...
Se alla kommentarer

| Svar

Senaste kommentarer

07.08 | 10:48

Jag gillar också Heliga andens kraft

...
23.07 | 04:00

Pelastusta ei voi ansaita mitenkään. Se on Jumalan lahja meille Jeesuksessa Kristuksessa. Mutta Jeesuksen Herraksi tunnustaminen pelastaa, Raamattu todista niin

...
22.07 | 12:38

Room 10 tunnustus ei ole lakia jota suorittamalla tienataan pelastus. Pelastusta ei saada teoilla, Ef 2.

...
17.12 | 22:39

Siunausta, tuo oli hyvä ja selkeä alustus. Vaikka saankin olla jo uskossa, mutta vahvistua voi Aina yhteisestä uskosta Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme

...
Du gillar den här sidan